On ihmisiä, jotka ovat teinikihloja vastaan henkeen ja vereen. Itse olen puolueeton asian suhteen, koska "teinikihlojen" järkevyys on tapauskohtaista. En minäkään pidä kihloista, jotka solmitaan hetken mielijohteesta kahden viikon seurustelun jälkeen, ja puretaan seuraavalla viikolla ensimmäisen riidan sattuessa kohdalle. Mutta se, että on teini,ei mielestäni estä kihloihin menemistä, jos molemmat osapuolet ovat tarpeeksi kypsiä siihen.

Itse haluan kihloihin ja naimisiin. En halua, että se tapahtuu "sitten joskus", vaa haluan sen tapahtuvan nyt ja heti. Sopivaa ehdokasta ei taida kyllä olla. Tai ehkä onkin, mutta en paljasta sitä kenellekään, koska kyseinen henkilö tuskin ajattelee minusta samalla tavalla. Pointtini jokatapauksessa oli se, että haluan vakiintua ja asettua aloilleni. En tarkoita perheen perustamista, koska vauva-kammostani en ole päässyt vielä eroon. Mutta haluan asua yhdessä oman rakkaani kanssa ja elää tavallista arkea hänen kanssaan.

Haluan tässä välissä painottaa sitä, että en unelmoi mistään prinsessa & prinssi -tulevaisuudesta. Olen realistinen, ja haluankin vain elää yhdessä jonkun kanssa. Haluan elää pysyvässä seurustelusuhteessa, enkä pelätä koko ajan, milloin suhde hajoaa. Minulla ei ole paljon kokemusta seurustelusta, mutta se yksi kunnollinen kerta riitti minulle. En halua seurustella monen eri ihmisen kanssa ja kokeilla, miten homma etenee. Tahdon löytää Sen Oikean ja viettää koko loppuelämäni hänen kanssaan. Ilman vaaleanpunaisia unelmia, haluaisin vain elää normaalia arkea yhdessä kumppanini kanssa.

Äitini ja isäni alkoivat seurustella, kun äiti oli 14 ja isä 19. Kyllä, omaan makuuni liian suuri ikäero. Mutta he ovat yhdessä tänäkin päivänä, eikä heidän suhteessaan ainakaan minun aikanani ole ollut mitään ongelmia. Täydellistä, sanoisin. Kuulostaa juuri siltä, mitä minä haluan. Minä viis veisaan nuoruuden kokeiluista, voisin mieluusti skipata sen vaiheen. Oloni on turvaton ja tuntuu kuin jotain puuttuisi, koska elämässäni ei ole sitä tiettyä ihmistä. Seurustelukumppania, joka kattaa myös hyvän ystävän ja sielunkumppanin roolit. Sellainen ihminen, jonka kanssa osaan olla luonnollinen ja joka välittää minusta aidosti ehdoitta. Jota myös minä rakastan, ja jonka kanssa pystyn jakamaan kaiken.

Sitä minä haluan. Haluan pysyvään suhteeseen. En kestä eroamisia ja uusien suhteiden luomista, siksi tuollainen sopisi minulle paremmin. Kaikki vain ei aina mene niinkuin pitäisi.

Joskus yläasteella sitä eli vielä niinsanotusti päivän kerrallaan, eikä osannut murehtia asioista, jotka nyt ainakin minulle aiheuttavat stressiä. Itse menin peruskoulun jälkeen lukioon samalle paikkakunnalle, kuin missä olin ollut koulussa aikaisemminkin. Oma asemani ei muuttunut siis juurikaan, sillä ainakin toistaiseksi aion käydä lukion kotoa käsin. Näin on yksinkertaisinta ja halvinta minulle.

Minulla on ikävä niitä monia tuttuja ja vähemmän tuttuja, jotka muuttivat toiselle paikkakunnalle opiskelemaan, ja siksi en heitä näe nykyisin juuri ollenkaan. Tänään juuri sain kuulla, että ex-poikaystäväni,  minulle erittäin tärkeä henkilö, muuttaa omaan kämppään toiselle paikkakunnalle. Ensimmäinen reaktioni oli: " Ei!" Hetkeä myöhemmin mieleni olisi tehnyt itkeä. Pala kurkusta ei ole hellittänyt vieläkään. Olimme sopineet keskenämme erinäisistä asioista, jotka eivät ehkä järjellä ajateltuna ole kovin viisaita, kun ottaa huomioon entiset välimme. Nyt ne suunnitelmat kaatuivat niskaan. En tiedä miltä eksästäni tuntuu, mutta minuun sattuu. Ei, eivät ne vain kaatuneet niskaan: ne romahtivat.

Ymmärrän sen, että jatko-opinnot ja elämä sellaisenaan johdattavat ihmisiä eri teille. Asian hyväksyminen on sitten vaikeampaa. Olen miettinyt näitä asioita lukemattomia kertoja, mutta aina ne tuntuvat kipeiltä. En tiennyt, että kaikki muuttuisi aivan tällä tavoin. Olin tottunut siihen, että kaikki ystävät, kaverit ja tutut olivat samalla paikkakunnalla ja useimmat vielä samassa koulussakin. Nyt jokainen tuntuu menevät eri suuntiin, aivan eri paikkoihin. Itse pysyn edelleenkin samalla paikkakunnalla, koska käyn lukion täällä. Tavallaan en pääse aloittamaan vieläkään "omaa elämääni", mutta ehkä en olisi siihen edes valmis. Minua pelottaa jo nyt valmiiksi muuttaminen, joka minulla on edessä lukion jälkeen. En tunne ketään muilta paikkakunnilta, enkä luota siihen, että tutustuisin uusiin ihmisiin. Lisäksi jään ikävöimään perhettäni ja kavereitani, ketkä jäävät tänne.

Ikävöiminen on viime aikoina ollut pinnassa oleva sana. Minulla on valtava ikävä. En halua, että kaikki kaikkoavat ympäriltä ja muuttavat eri puolille Suomea. En halua, että kaveripiirit rikkoutuvat ja uusia muodostuu, jos muodostuu! Haluaisin niin kovasti, että minulle tärkeät ihmiset pysyvät lähelläni, eivätkä asuisi pahimmillaan 400 km:n päässä. Vielä yläasteella en osannut arvata, millaista tämä olisi. Vasta nyt ymmärrän, että tämä on vaikeaa. En näe tiettyjä ihmisiä varmaan enää koskaan. Kaikki yrittävät lohduttaa, että "aina löydät niitä uusia kavereita ja ystäviä." Mitä jos en? Mitä tapahtuu, jos en löydäkään? Jos saan aikaan vain pinnallisia suhteita, enkä saa todellisia ystäviä. Asiasta seuraavaan: haluanko edes uusia ystäviä, kun niitä entisiäkin on? En vain kestä olla erossa heistä.

Nuoruus muka elämän parasta aikaa. En sanoisi niinkään. Parasta aikaa on iästä riippumatta se, kun on asettunut aloilleen ja löytänyt samalta paikkakunnalta niitä ihmisiä, joiden kanssa viettää paljon aikaa ja joista välittää. Juuri tähän aikaan nuoruudesta kaikki on hajoamaisillaan käsiin. Ei ole mitään pysyvää. Voi luoja, edes kaverit eivät pysy lähellä, koska kaikki muuttavat kuka minnekin! Miten tästä pitäisi pystyä iloitsemaan? Neuvoja otetaan vastaan avoimin mielin.

Itsekriittisyys on asia, josta itse en ole päässyt eroon. Jos minulta kysytään, mitä muuttaisin itsessäni, niin voin suoralta kädeltä luetella listan asioita. Osa asioista koskee luonnettani, mutta suurin osa ulkonäköä. Äitini on sanonut minulle lukuisia kertoja, että paras keino on vain hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Ongelmani ei mielestäni ole kuitenkaan hyväksymisessä. Ei pelkästään siinä.

Minulla on halu olla täydellinen. Aina on vikaa jossakin, kuinkas muutenkaan. Vertailen itseäni liikaa muihin. Joskus mieleni tekisi ottaa kaikista ihmisistä parhaat ominaisuudet ja liittää ne itseeni. Nämäkin hetket vaihtelevat, sillä joskus olen hyvinkin tyytyväinen itseeni. Toisinaan taas seison masentuneena peilin edessä ja kahdehdin ihmisiä, jotka ovat "täydellisiä."

Minulle on sanottu monesti, että olen "nätti" tai "kaunis." Minua on kehuttu myös ihmisenä, mikä liikuttaa enemmän kuin ulkonäköön viittaavat kohteliaisuudet. Se ei vaan aina riitä. Tuskallisinta on kävellä väenpaljoudessa ja nähdä toinen toistaan erilaisempia ja omalla tavallaan kauniita ihmisiä. Väkisin joskus mietin, että katsooko kukaan koskaan minua ajatellen, että olen kaunis. En usko niin.

Mutta kukaan ei ole täydellinen, se on totuus. Miksi haaskata aikaa peilin edessä murehtien? Tiedän kuinka ristiriitaiselta tämä vaikuttaa, sillä esitän itse kysymyksiä, joissa piilee myös oma ongelmani. Ja vaikkei kukaan ole täydellinen, niin jokainen on paras omana itsenään, juuri sellaisena kuin on. Erittäin kliseistä, mutta ei sitä voi mennä kieltämään. Sen asian sisäistäminen ja uskominen onkin sitten toinen juttu ja nimenomaan se vaikeampi osuus.

Asiasta toiseen, mitä järkeä on stressata esimerkiksi liian lyhyestä selästä ja pitkistä jaloista, sillä kaikki ympärillä olevat ihmiset ovat tottuneet näkemään sinut juuri sellaisena. Eivät he kiinnitä asiaan mitään huomiota, vaan heidän mielestään se piirre kuuluu juuri sinulle. Jätän nyt huomioimatta ikävät ihmiset, jotka kaivavat esille jokaisen huonot puolet ja katsovat kaikkia nenän varttaan pitkin kadulla kävellessään.

Kaikkein parasta olisikin lopettaa täydellisyyden tavoitteleminen. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö voisi pitää huolta ulkonäöstään ja panostaa siihen sopivasti. Enemmän on kyse kuitenkin siitä, kuinka kantaa oman kroppansa.

Ihastuminen, rakastuminen, ja toisesta aidosti välittäminen. Ne kaikki ovat positiivisia tunteita, joita kaikkien pitäisi saada tuntea. Asiasta tekee monimutkaisen se, että aina niitä ei ole helppoa erottaa toisistaan. En halua loukata ketään iän tai minkään muunkaan asian vuoksi, mutta useinmiten juuri seurustelua aloittelevat lapset/nuoret (en tiedä,kummin olisin sanonut, sillä nykyään kaikki tuntuu tapahtuvan niin varhaisessa vaiheessa) sekoittavat keskenään rakastamisen ja ihastumisen tunteen.

Itse en sano rakastavani ketään, ellen ole asiasta täysin varma. En halua huijata sillä itseäni, enkä ennen kaikkea sitä toista osapuolta. Rakkauden tunnustuksen ansaitsee sellainen henkilö, jolle sen pystyy sanomaan suoraan sydämestä, ei muodollisuuden vuoksi. Sitäpaitsi, kiintymystä voi osoittaa muullakin tavalla, kuin "minä rakastan sinua"-lauseella. Ne muut pienet eleet ovat itselleni ainakin tärkeämpiä, sillä ainakaan en joudu epäilemään toisen tunnustuksen merkityksellisyyttä. Sen sijaan parin tapaamisen jälkeen sanottu rakkaudentunnustus herättää epäilykset, että onko tunne aito.

En pidä ihmisten luokittelusta ryhmiin, vaikka joudun tunnustamaan, että itsekin joskus harrastan sitä. Voiko siltä edes aivan kokonaan välttyä? En pidä ns. pissiksistä, jotka "kylvävät rakkautta" toitottamalla sitä ystävilleen, ihastuksilleen ja juuri tapaamilleen henkilöille. Irc-galleriassakin monesti törmää kuvateksteihin, jotka ylistävät toisia ihmisiä, ja joissa sanotaan rakastavansa toista. Sinänsä en ole niitä vastaan, mutta kun jokaisesta kuvasta löytyy samanlainen teksti, niin se on mielestäni jo naurettavaa.

Nykyään käytetään mielestäni liikaa nimenomaan sanaa "rakkaus" ilmaisemaan asioita. Siitä on tullut hyvinkin arkipäiväistä, mikä on surullista. Tällöin siitä katoaa sen oikea merkitys, sykähdyttävyys, joka yleensä rakkaudentunnustuksen myötä tulee. Tuntuuko sana "rakkaus" enää miltään, kun sitä kuulee jatkuvasti ympärillään hyvinkin vähäpätöisissä merkityksissä?

Ihastuminen on sekin merkittävä tunne, muttei verrattavissa rakkauteen. Siksi olisi minusta parasta, etteivät ihmiset sekoittaisi niitä kahta tunnetta toisiinsa. Sanotaan, ettei rakkaus ole sitä, että pystyy elämään elämänsä jonkun henkilön kanssa, vaan sitä ettei voi elää ilman. Aika pätevää mielestäni. Rakkaus on elämälle välttämätön tunne muussakin mielessä, joten sen pitäisi pysyä ainutlaatuisena ja arvostettavana asiana. Eikä mitään pitäisi pitää itsestäänselvyytenä. Elkäämme siis pilatko niinkin tärkeän sanan mainetta.

Aika on yleinen käsite, jota jokainen tulee käyttäneeksi jossain muodossa päivittäin. Ajan kulua ei aina edes  huomaa, ellei odota jotakin tapahtumaa palavasti ja minuutteja laskien. Eikä aikaa ole tarkoituskaan ajatella jatkuvasti, mutta jokainen tuntemani ihminen on joskus sanonut havahtuneensa siihen, kuinka nopeasti aika on mennyt ja kaikki muuttunut. Edellisellä tarkoitin nimenomaan vuosien kulumista.

Itse aloitan ensi kuussa lukion toisen vuoden. Ensimmäisen lukiovuoden kulumista tuskin huomasin, enkä saata uskoa, että yläasteestakin selvisin ehjänä. Lukion ensimmäiseen vuoteen sisältyi ihmissuhdeongelmia koko menneen elämäni edestä, ja niiden kautta kaikki on nykyään enemmän tai vähemmän eri tavalla. Olen aivan eri ihminen, kuin silloin joskus seiskaluokan aloittaessani.

Minusta tuntuu yhä, että olisin vasta viime vuonna aloittanut yläasteen, vaikka välissä on ehtinyt tapahtua yhtä sun toista. Monesti olen ääneen päivitellyt vuosien kulumista, mutta en pääse siitä yli enkä ympäri. "Seuraavana kesänä otan lomasta kaiken irti, enkä anna ajan vain valua pois sormieni välistä." Edellisen lauseen ääneen sanominen ei ole vielä koskaan auttanut asiaa. Tälläkin hetkellä olen kuin puulla päähän lyöty siitä, kuinka nopeasti kesä on edennyt. Ja mitä minulle on siitä jäänyt käteen?

Joskus tuntuu, että tietyistä asioista on kulunut vasta vähän aikaa. Todellisuudessa aika on taas tehnyt tepposet, ja jopa kaksi vuotta on saattanut vierähtää sitä kummemmin ajattelematta. Ensimmäisestä ulkomaan matkastanikin on yli vuosi aikaa. Uuteen kotiin muuttamisesta jopa kuusi vuotta. Elämääni eniten vaikuttaneet ihmisetkin olen tuntenut jo hyvän aikaa.

Herää kysymys, että miten voin koskaan saada tästä kaikkea irti, jos aika kuluu nopeammin kuin ehdin huomata. Nykyään ihmiset vielä tuntuvat kiirehtivän jatkuvasti. Äsken oltiin risteilyllä, seuraavaksi odotetaan ensi viikon linnanmäen reissua. Viikko menee seuraavan tapahtuman odottamiseen. Miksei joskus voisi vain olla odottamatta mitään? Tehdä jotakin tässä ja nyt. Liian usein itsekin syyllistyn ajattelemaan pelkkää tulevaa. Tosiasia on kuitenkin se, että kaikkein tärkein hetki on juuri tämä. Ei se, joka on vasta ensi viikolla edessä.

Aikaa ei voi pysäyttää, sen ymmärtää jokainen. Ja varmasti jokaisen on joskus tehnyt mieli vain pysäyttää aika, tai kelata sitä taaksepäin johonkin ikimuistoiseen hetkeen, vain kokeakseen sen uudestaan. Sekään ei kuitenkaan ole toistaiseksi  mahdollista. Usein sanotaan, että jokainen päivä pitäisi elää, kuin se olisi viimeisesi. Viisaampaa ja enemmän paikkaansa pitävää lausetta on vaikea löytää, koska eihän sitä koskaan tiedä mitä huominen tuo tullessaan, ensi vuodesta puhumattakaan.