Joskus yläasteella sitä eli vielä niinsanotusti päivän kerrallaan, eikä osannut murehtia asioista, jotka nyt ainakin minulle aiheuttavat stressiä. Itse menin peruskoulun jälkeen lukioon samalle paikkakunnalle, kuin missä olin ollut koulussa aikaisemminkin. Oma asemani ei muuttunut siis juurikaan, sillä ainakin toistaiseksi aion käydä lukion kotoa käsin. Näin on yksinkertaisinta ja halvinta minulle.

Minulla on ikävä niitä monia tuttuja ja vähemmän tuttuja, jotka muuttivat toiselle paikkakunnalle opiskelemaan, ja siksi en heitä näe nykyisin juuri ollenkaan. Tänään juuri sain kuulla, että ex-poikaystäväni,  minulle erittäin tärkeä henkilö, muuttaa omaan kämppään toiselle paikkakunnalle. Ensimmäinen reaktioni oli: " Ei!" Hetkeä myöhemmin mieleni olisi tehnyt itkeä. Pala kurkusta ei ole hellittänyt vieläkään. Olimme sopineet keskenämme erinäisistä asioista, jotka eivät ehkä järjellä ajateltuna ole kovin viisaita, kun ottaa huomioon entiset välimme. Nyt ne suunnitelmat kaatuivat niskaan. En tiedä miltä eksästäni tuntuu, mutta minuun sattuu. Ei, eivät ne vain kaatuneet niskaan: ne romahtivat.

Ymmärrän sen, että jatko-opinnot ja elämä sellaisenaan johdattavat ihmisiä eri teille. Asian hyväksyminen on sitten vaikeampaa. Olen miettinyt näitä asioita lukemattomia kertoja, mutta aina ne tuntuvat kipeiltä. En tiennyt, että kaikki muuttuisi aivan tällä tavoin. Olin tottunut siihen, että kaikki ystävät, kaverit ja tutut olivat samalla paikkakunnalla ja useimmat vielä samassa koulussakin. Nyt jokainen tuntuu menevät eri suuntiin, aivan eri paikkoihin. Itse pysyn edelleenkin samalla paikkakunnalla, koska käyn lukion täällä. Tavallaan en pääse aloittamaan vieläkään "omaa elämääni", mutta ehkä en olisi siihen edes valmis. Minua pelottaa jo nyt valmiiksi muuttaminen, joka minulla on edessä lukion jälkeen. En tunne ketään muilta paikkakunnilta, enkä luota siihen, että tutustuisin uusiin ihmisiin. Lisäksi jään ikävöimään perhettäni ja kavereitani, ketkä jäävät tänne.

Ikävöiminen on viime aikoina ollut pinnassa oleva sana. Minulla on valtava ikävä. En halua, että kaikki kaikkoavat ympäriltä ja muuttavat eri puolille Suomea. En halua, että kaveripiirit rikkoutuvat ja uusia muodostuu, jos muodostuu! Haluaisin niin kovasti, että minulle tärkeät ihmiset pysyvät lähelläni, eivätkä asuisi pahimmillaan 400 km:n päässä. Vielä yläasteella en osannut arvata, millaista tämä olisi. Vasta nyt ymmärrän, että tämä on vaikeaa. En näe tiettyjä ihmisiä varmaan enää koskaan. Kaikki yrittävät lohduttaa, että "aina löydät niitä uusia kavereita ja ystäviä." Mitä jos en? Mitä tapahtuu, jos en löydäkään? Jos saan aikaan vain pinnallisia suhteita, enkä saa todellisia ystäviä. Asiasta seuraavaan: haluanko edes uusia ystäviä, kun niitä entisiäkin on? En vain kestä olla erossa heistä.

Nuoruus muka elämän parasta aikaa. En sanoisi niinkään. Parasta aikaa on iästä riippumatta se, kun on asettunut aloilleen ja löytänyt samalta paikkakunnalta niitä ihmisiä, joiden kanssa viettää paljon aikaa ja joista välittää. Juuri tähän aikaan nuoruudesta kaikki on hajoamaisillaan käsiin. Ei ole mitään pysyvää. Voi luoja, edes kaverit eivät pysy lähellä, koska kaikki muuttavat kuka minnekin! Miten tästä pitäisi pystyä iloitsemaan? Neuvoja otetaan vastaan avoimin mielin.